VHS
VHS (Video Home System) on magneettinauhaan perustuva tallennus- ja toistostandardi, joka on käytössä sekä VHS-nauhoissa että nauhoja käyttävissä toisto- ja tallennuslaitteissa. Alun perin JVC:n kehittämä standardi julkistettiin vuonna 1976, jonka jälkeen tekniikka yleistyi ja se oli ainakin 2000-luvun alkuun asti yleisin tallennus- ja toistoformaatti kotikäytössä.
90-luvun lopulla nopeasti yleistynyt DVD syrjäytti nopeasti VHS:n vuokra- ja ostoelokuvissa, sillä DVD:n kuva on ylivertainen VHS:ään verrattuna. 2000-luvulla kovalevy- ja DVD-tallentimet ovat hiljalleen syrjäyttämässä VHS:t myös tallentimina. Digitaalisten TV-lähetysten myötä tulevat VHS-nauhurit todennäköisesti katoamaan melko nopeasti, sillä digivirittimellä varustettuja VHS-laitteita ei valmisteta.
VHS-järjestelmä joutui julkaisuaikanaan taistelemaan suosiosta kahden muun magneettinauhaan perustuvan formaatin, Sonyn Betamaxin sekä Video 2000:n, kanssa. VHS saavutti kuluttajien suosion, vaikka tekniset eroavaisuudet järjestelmien välillä olivat pieniä, eikä yksikään ollut selvästi toista parempi. VHS:n menestyksen syynä pidetäänkin pikemminkin onnistuneempaa markkinointia kuin teknistä ylivertaisuutta.
VHS-videokasettien käyttämä magneettinauha on 1/2 tuumaa (12,7 mm) leveä. Nauhanopeus PAL-televisiojärjestelmässä on 2,34 cm/s. Nauhojen pituudet vaihtelevat, mutta suurin tallennusaika on neljä tuntia E-240-kasetilla. Lisäksi VHS-standardista on tehty useita muunnoksia, joilla on onnistuttu saavuttamaan parannuksia kuvan- ja äänenlaatuun sekä kuvanlaatua ja pyörimisnopeutta säätelemällä mahduttamaan yhdelle kasetille enemmän sisältöä.
Yksi yritys parantaa VHS:n suttuista kuvaa oli HQ-kuvanparannus. Tekniikka korosti videosignaalia suurten taajuuksien alueelta, tavoitteena oli terävöittää kuvaa. Parannus oli kuitenkin vaatimatonta ja aiheutti usein kohinaa kuvaan. Hyvälaatuisten, erikoisesti HiFI-käyttöön suunniteltujen nauhakasettien käyttö kuitenkin paransi tilannetta jonkin verran.
VHS-nauhojen hidas pyörintänopeus aiheutti myös ääneen kohinaa, jota yritettiin vähentää joissain nauhurimalleissa Dolby-kohinasuodatuksella. Paremmaksi ratkaisuksi äänenlaadun kannalta osoittautui HiFi-äänentoistoksi nimetty oivallus sekoittaa ääniraitoja videoraitojen sekaan.