Vuonna 2005 Suomi siirtyi vihdoinkin taulutelevisioiden aikakauteen, kun halvimpien, suhteellisen isojen taulutelevisioiden hinnat laskivat alle "kipurajan", joka tuntui olevan noin 1500 euroa. Tämän jälkeen tahti on ollut hurja ja perinteisiä, ns. putkitelevisioita ostetaan korkeintaan "kakkostelevisioiksi", jos silloinkaan. Itse asiassa, putkitelevisioiden eli oikeammin CRT-televisioiden löytäminen kaupasta on nykyisin enemmän sattuman kauppaa.
Mutta taulutelevisioiden siirtyminen suosituimman TV-tyypin paikalle ja samanaikainen televisiolähetysten digitalisoituminen ovat aiheuttaneet sen, että television ostopäätöstä tehtäessä tulisi tietää paljon enemmän teknisiä yksityiskohtia kuin aiemmin. Pyrimme selventämään tässä oppaassa lyhehteiden ja termistöjen sekamelskaa ja auttamaan oikean television valinnassa.
Perinteiset kriteerit: hinta ja koko
Kaksi jo putkitelevisioiden aikakaudella eniten ostopäätökseen vaikuttanutta tekijää eli ruudun koko sekä laitteen hinta, ovat edelleenkin hyvin tärkeässä osassa televisiota ostettaessa. Ruudun koko on kasvanut jatkuvasti viimeisen vuosikymmenen aikana ja kun vielä 90-luvun alussa 24-tuumainen televisio oli keskiverto tai jopa keskivertoa isompi kuva-alaltaan ja vielä 2000-luvun alussakin "isoksi" televisioksi laskettiin 32-tuumainen laajakuvatelevisio, on nykyisin perheen ykköstelevision paikan ottamassa 42 tuuman kuvakoko.
Tuumakoko nykyaikaisessa laajakuvamuotoisessa televisiossa on hieman hämäävä, kun sitä verrataan perinteiseen ns. 4:3 -kuvamuotoon. Eli jos laajakuvatelevisiolla katsotaan perinteistä, ns. kapean kuvan lähetystä (tai tallennetta, 4:3-muodossa olevia DVD-elokuviakin on olemassa), vastaa 28 tuuman laajakuvatelevision käytössä oleva kuva-ala 23 tuuman perinteisen muodon televisiota, eli tavallaan "viisi tuumaa katoaa reunoihin". Vastaavasti 42 tuuman laajakuvatelevisio vastaa 34 -tuumaista perinteistä televisiota tässä suhteessa.
Vastaavasti tämä toimii toisinkin päin, eli jos katsotaan 16:9 -muodossa olevaa laajakuvavideota perinteisen muotoisella televisiolla ja otetaan käyttöön ylä- ja alareunan ns. surureunat, vastaa 28 tuuman perinteisen muodon televisio ainoastaan 26 tuuman laajakuvatelevisiota (eli "kaksi tuumaa katoaa ylä- ja alareunoihin").
Eli kysymys on kuvaputken koon ja muodon lisäksi myös siitä, millaista materiaalia televisiolla aiotaan katsoa. Toisaalta, jo iso osa nyt tuotannossa olevista TV-ohjelmista tehdään 16:9 -muodossa eli laajakuvaformaatissa ja voidaan olettaa, että kun television digitalisointi etenee loppuunsa, loppuu 4:3 -muotoisten ohjelmien tuotanto vähitellen kokonaan. Ainoastaan vanhempi, televisiolle tuotettu ohjelmatarjonta, kuten vanhat TV-sarjat, tulevat säilymään 4:3 -muodossa. Joten tässä suhteessa laajakuvalla on "tuumaetu" tulevaisuutta ajatellen, koska siinä laajakuvalähetykset eivät "hukkaa" kuvan pinta-alaa ns. surureunoihin.
Alla oleva taulukko kuvineen havainnollistaa eri lähetysmuotojen vaikutuksen kuvan näkyvään pinta-alaan eri televisioilla:
Vuonna 2005 Suomi siirtyi vihdoinkin taulutelevisioiden aikakauteen, kun halvimpien, suhteellisen isojen taulutelevisioiden hinnat laskivat alle "kipurajan", joka tuntui olevan noin 1500 euroa. Tämän jälkeen tahti on ollut hurja ja perinteisiä, ns. putkitelevisioita ostetaan korkeintaan "kakkostelevisioiksi", jos silloinkaan. Itse asiassa, putkitelevisioiden eli oikeammin CRT-televisioiden löytäminen kaupasta on nykyisin enemmän sattuman kauppaa.
